Opiston viikkohartaus/päivänavaus on
torstaisin klo 9.35 kirkkosalissa.


 
 

Joulupuuropuhe

13.12.2013 - Pekka Särkkä

 

Kappaleemme edellisessä osassa pääsimme siihen mitenkä joulupuuro keksittiin. Syvältä vuoren uumenista nousivat herkulliset höyryt, jotka kirvoittivat tonttujen ja muiden menninkäisten makuhermoja. Muorin, siis Joulupukin muorin onnistuneen reseptin avulla valmistettu puuro oli saanut tontut varsin iloisiksi ja energisiksi, joten olivat he valmiita toimimaan pukin apulaisina lahjojen jaossa. He kävellä tepsuttelivat jo poroaitauksessa rauhattomina ja odottivat kiihkeästi jo Joulupukin lähtökäskyä.

 
 

Palataan vielä hieman tähän alkuun.

 
 
Mutta ennen tätä onnistunutta reseptin löytymistä oli muorilta, joulupukin muorilta kulunut tovi jos toinenkin hänen keitellessään ja pitäessään keitoksiaan lämpiminä. Oli jossakin vaiheessa käynyt niin, että oli puuro pahasti paakkuuntunut, muodostanut erilaisia pahkuroita, isoja kimpaleita, mikäli nyt puurossa voi kimpaleita olla. Pienentyessään tai muorin niitä kimpaleita pienentäessä oli syntynyt vähän pienempiä pahkuroita, joita vanha kansa oli sitten ruvennut kutsumaan sattumiksi.
 
 

Näillä sattumilla on sitten matematiikassa ollut aivan, sanoisinko sattumalta hyvin merkittävä osuus erään matematiikan haaran keksimisessä ja kehittymisessä. Ensin ei muori osannut ajatella, että riisiryynit olisi punnittava, mutta suoritettuaan joitakin ajatuskokeita, alkoi asia tuntua hänestä itsestään selvältä. Oli hän siinä muka yrittänyt pyytää konsulttiapua Joulupukiltakin, mutta tällä oli ollut niin kiire porojen ruokinnassa ettei siitä ollut ollut kovinkaan paljon apua, mutta Pukki itse piti kyllä sitä konsultointia käänteentekevänä kyseessä olevassa asiassa. Olihan hän itse tuonut vaaán Viipurin markkinoilta, mutta ei ollut muori raatsinut sitä ihan vielä ottaa käyttöön. Mutta kätevä tuo vaaka kyllä oli, pienensi kalanpainonkin kymmenykseen alkuperäisestä, joten ei tarvinnut kuunnella iänaikuisia juttuja joulukalojen suuruudesta. Mutta taitoa se vaa’an oikea luku vaati. Saivat tontut kyllä opetella arviointinsa itse, hän kyllä auttaisi heitä, mutta nyt oli kiire. Lahjoja oli vielä paketoimatta aivan riittämiin, kaikki toki oli jo tehty.

 
 

Mutta niin täyttyivät tonttujen vatsat tänäkin joulunalusaikana, ja saattoivat he pitkässä letkassa lähteä Joulupukin mukana jakamaan lahjoja. Logistiikka-alan tontut olivat ajatelleet ja erilaisilla kalkulaattoreilla tutkineet kauppamatkustajan ongelmaa, joka joulupukille oli täysin intuitiivisesti selvä, perimätietona saatu ja vuosisatojen varrella hyväksi havaittu. Siitä vierestä he alkoivat, kätevä oli jättää säkki kuusen juurelle tahi jakaa lahjat heti Lapin lapsille, jolloin kuorma keveni ja jaksoivat porot paremmin vetää pulkkiansa. Ei ollut tämä ehkä aivan edellä asetetun probleemin yleistä ratkaisua muistuttava, mutta eipä ollut kauppamatkustajanakaan mikään ihan tavallinen kaupparatsu, vaan oli hän ihka oikea Korvatunturin Joulupukki.

 
 

Niin läksi sinäkin vuonna, kuten lähtee tänäkin vuonna Korvatunturilta melkoinen letka poroja kulkemaan vetäen pulkkiansa, jotka ovat aivan kukkuramitoilla täynnä lahjoja kaikille maailman lapsille. Näin saavat nuo lahjat aikaan hyvän tahdon ja rauhallisen mielen kaikille ihmisille.

 
 

Toivokaamme toisillemme erittäin rauhallista ja voimia lisäävää joululomaa lahjojen ja jouluherkkujen parissa, joista ei kaloreita puutu.

 
 

Herkistäkäämme vielä mielemme seuraavan joululaulun aikana. Herkistäkäämme vielä myös kaikki aistimme, hajuaistimme, nuuhkaiskaamme. Taitaa olla puuron tuoksu?


Antakaamme joulun tulla.

 


 

Auringon täytyy nousta

28.11.2013 - Pekka Särkkä

 

 

Helen Rosevearen elämästä kertova kirja: ”Auringon täytyy nousta” on kirja inhimillisestä rohkeudesta, uskosta ja luottamuksesta. Kirja kertoo myös uskosta unelmaan ja peräänantamattomuudesta unelmansa saavuttamiseen.

 

Helen Roseveare oli englantilainen lääkäri, jolla oli unelma. Hän halusi kouluttaa afrikkalaisia nuoria naisia ja miehiä sairaanhoitajiksi. Se oli hänen kutsumuksensa.

 

Hän saapui Kongoon v. 1953. Hän kertoi ettei koskaan unohda sitä innostusta, joka hänellä oli laivan kulkiessa Gibraltarin läpi, Välimeren halki ja Suezin kanavan läpi Mombasaan, josta junalla Nairobiin. Sitten höyrylaivalla Albert-järven poikki. Sieltä sitten kuorma-autolla Ibambiin.

 

Lähetysaseman johtaja otti hänet vastaan Ibambissa. Seuraavana päivänä, hän kysyi, missä hänen koulunsa on. Johtaja vei hänet rakennuksen taakse, erään pellon reunaan ja näytti, että se on tässä. ”Sinä rakennat sen tähän”, hän sanoi. Toivuttuaan hämmästyksestään Helen Rousveare alkoi töihin. Hän sai apua Englannista, seurakunnalta joka oli hänet lähettänyt. Koulu syntyi ja siihen sairaala, jossa hän otti vastaan potilaita.

 

1950-luku oli Afrikassa vaikeaa aikaa valkoisille, olivat nämä sitten emigrantteja tai vapaaehtoisia lähetystyöntekijöitä. Suuri manner pyrki vapauteen ja irtaantumaan valkoisista isännistään. Sotilaat tekivät pahoja töitään, mutta sellaisissa olosuhteissa Helen Rousveare toimi. Hän kulki pieniltä sairaaloilta toisille ja hoiti potilaitaan, jotka olivat tulleet sinne paljon pahemmista olosuhteista ja vaikeampien matkojen päästä kuin hän tuli autollaan huonoja ja joskus vetisiä teitä pitkin.

 

Hän kertoo kirjassaan elämän pyhyydestä, siitä, että aina kannattaa auttaa. Hän sai rakennettua sairaalansa, jossa auttoi ja paransi ihmisiä, koulutti sairaanhoitajia, jotka sitten jatkoivat hänen työtään.

 

Voisi ajatella, että jokainen yhteisö tarvitsee omat hyväntekijänsä. He voivat olla joko yhteisön sisältä tai ulkopuolelta. Myös tällä opistolla on ollut hyväntekijöitä, ns. opistonystäviä. Yksi heistä oli Pekka Jaakola. Hän tuli opiston piiriin 1950-luvun alussa vaimonsa Ellin kanssa. He kulkivat yhdessä opiston kuorossa 60-vuoden ajan. Meidän aikanamme hänen merkittävin työnsä sattui opiston peruskorjauksen aikaan. Opiston peruskorjaukseen kuluva aika lyheni useilla kuukausilla, joten saimme huomattavasti nopeammin tilat uusille opiskelijoille.

 

Toinen merkittävä asia hänen vapaaehtoistyössään oli heimotyö virolaisten hyväksi. Juuri itsenäistyneen Viron seurakunnat tarvitsivat pyhäkoulunopettajia ja seurakunnan työntekijöitä. Opistomme oli siinä koulutuksessa mukana muutaman vuoden ajan itsenäisen Viron alkuhetkillä.

 

Luin tuon Helen Rosewearista kertovan kirjan parikymmentä vuotta sitten. Siitä oli jäänyt mieleen vain hänen uskonsa unelmaan ja sen toteuttamiseen. Kaikki muu oli pyyhkiytynyt mielestäni pois. Myös meidän täytyy uskoa unelmaamme ja mahdollisuuteen sen toteuttamiseen, koska kirjan nimen mukaan: ”Auringon täytyy nousta.”